Imetysrauha on jokavuotinen kampanja kansallisella imetysviikolla (viikko 42). Imetysrauhaa tarvitaan, koska moni äiti ja isä kokee imetyksen jossain vaiheessa stressaavana ja vaikeana. Jokaisella perheellä on oikeus imettää parhaaksi kokemallaan tavalla.
Synnytyssalissa vastasyntynyt vauva mönkii kohti rintojani. Se on jotain aivan ennen kokematonta. Vauvaa pitää vähän auttaa, että se saa napattua kiinni rinnasta. Sitten se imee.
Sittemmin tuo sama pieni otus on roikkunut rinnoissani kiinni kymmenen kuukautta, eikä olekaan enää niin pieni. Imettäminenkään ei ole alun jälkeen tuntunut kummalliselta. Se on hieno ja ainutlaatuinen kokemus. Olen iloinen, että synnytysosastolla minua tuettiin imetykseen. Halusin imettää ja pidän sitä hyvin tärkeänä. Synnytyksen jälkeen väsyneenä ja ihan pihalla olevana uutena äitiä kannustus oli kuitenkin tarpeen.
Alku oli vaikea. Vauvan ote oli hapuileva, häntä piti ohjailla hyvään otteeseen. En oikein tiennyt, miten vauvaa voisi auttaa ja hyvän asennon löytäminen tuntui hankalalta. Nänneihin sattui. Sain hoitajilta rintakumin, joka auttoi sekä minua että vauvaa. Sitäkin oli kyllä aluksi hankala oppia käyttämään.
Luin vauvaoppaasta, että imetykseen totuttelu kestää ensimmäiset 2 kuukautta. Se tuntui uskomattoman pitkältä ajalta. Neuvolassa neuvottiin, että olisi parempi olla ilman nännikumia. Koin sen hieman painostavana, mutta se antoi kuitenkin potkua kumista luopumiseen. Kerralla kumia ei mitenkään voinut jättää, sillä tarvitsimme sitä molemmat. Minulla oli kipeät rinnat ja vauvan oli vaikea saada hyvä imuote. Kotona opettelimme nännikumista pikkuhiljaa eroon.
”Aion imettää vauvaa juuri niin kauan, kuin se on meille molemmille mukava juttu.”
Imetin alusta saakka vauvantahtisesti. Pientä vauvaa piti imettää melkein koko ajan. Syöttökerta kesti puolesta tunnista tuntiin. Sitten tuli kohta seuraava. Istuin joko sohvalla tai nojatuolissa imetystyynyn kanssa. Oli hauskaa, kun isä vieräytti pienen vauvan tyynyn päältä imetysasemiin. Vauvan hapuilu tissiä kohti oli hellyyttävää, mutta jatkuva imettäminen oli raskasta.
Pyrin mielessäni siihen, että kun imetän, vain imetän. En pohdi, mitä kaikkea muuta pitäisi olla tekemässä. Joskus se onnistuu hyvin, joskus ei. Välillä tuijottelen sotkuista olohuonetta vihaisena. Miksi tuokin tavara on tuossa väärässä paikassa? Miksi täällä on tällainen kaaos! Ystäväni neuvoi miettimään mieluummin hyviä asioita, joita näen. Se oli hyvä neuvo. Mietin esimerkiksi, että tykkään meidän kirjahyllystä tuossa huoneen vastakkaisella seinällä. Se on kaunis huonekalu ja sen hyllyllä on läjä onnittelukortteja vauvalle ja meille. Tällaisia konkreettisia pieniä juttuja, paljon parempia ajatuksia kuin ahdistuksen kasvattaminen. Imettävien ystävien tuki ja malli auttoivat todella paljon. Sellaista tukea voisi varmaan löytää myös tukiryhmistä tai keskustelupalstoilta.
Pulloruokinta sujui vauvan kanssa aika nihkeästi. Maidon pumppaaminen oli ikävää hommaa ja jokainen hukkaan mennyt maitoannos kirpaisi. Toivoin, että se menisi paremmin ja saisin hieman lisää liikkumatilaa ja että myös isä saisi ihania ruokintakokemuksia. Kadehdin välillä vähemmän imettäviä ystäviäni, jotka tuntuivat pääsevän itsekseen minne vain. Pidin kuitenkin huolen, että pääsin säännöllisesti tekemään edes pieniä juttuja itsekseni. Se oli elintärkeää. Vauva-aika oli minulle äitiyteen antautumista ja kontrasti aiempaan vapauteen huolehtia vain itsestä oli suuri.
Aivan mahtavaa kuitenkin on, että minusta riittää ruokaa vauvalle Hän syö vain minusta ja kasvaa ja vahvistuu maidostani. Raskausaikana oli ihmeellistä seurata, kuinka sikiö taianomaisesti kehittyi sisälläni. Taika jatkui kouriintuntuvasti imetyksen myötä. Imetyshetket pakottavat pysähtymään ja viettämään rennon hetken vauvan kanssa. Sellaista läheisyyden tunnetta on vaikea kuvailla.
Meidän vauva on kesävauva ja vietimme paljon aikaa puistoissa ja kaupungilla. Imetys on helppo keino ruokkia vauva − pääsimme vapaasti liikkumaan ja tekemään matkoja yhdessä. Imetin vauvaa missä vain, enkä kokenut saavani osakseni sen kummempaa huomiota. Joskus joku tuli juttelemaan, yleensä vanhemmat naiset. Kävin vieraiden ihmisten kanssa ihan mielenkiintoisia keskusteluja äitiydestä. Jos joku olisi kritisoinut julkisesti imettämistä, olisin kyllä suuttunut.
Kiinteitä ruokia aloimme antaa vauvalle puolen vuoden ikäisenä. Vauva sai maistella eri ruokia ja aina halutessaan tissiä. Koin, ettei meillä ollut mitään paineita syömisen opettelun suhteen, sillä jos jokin ei maistunut, vauva söi vastaavasti enemmän maitoa.
Aion imettää vauvaa ainakin siihen asti, että hän on vuoden ikäinen. Jatkan juuri niin kauan, kuin se on meille molemmille mukava juttu. Minulle oli itsestään selvää, että täysimetän vauvaani. Olen yllättynyt siitä, kuinka vähän äidit imettävät Suomessa. Luulin, että kaikki imettävät.
Imetys on niin tunteita herättävä asia, että äidit kokevat tarvetta perustella ratkaisujaan. Luulen, että ellei ole vahvaa visiota siitä, miten haluaa ruokkia vauvansa, ympäristön paine voi helposti ohjata toimintaa. Ehkä tuttavapiirin muiden äitien mukana voi päätyä imettämään, vaikka se ahdistaisi, tai olemaan imettämättä, vaikka ihan hyvin voisi.
On vähän tyhmää, että imetyksestä pitäisi olla vahva mielipide ja perustelut sille valmiina. Imetys on silloin paljon muutakin, kuin vauvan ruokkimista ja läheisyyttä. Sen ei tarvitsisi olla niin kumma juttu. Se on vain äidin ja vauvan juttu.
